Oma keho oppimisen välineenä

Keskiaikainen liturgia menee luihin, ja kasiluokkalaisen ”keho tärisee hassusti” 

(teksti on julkaistu alunperin Historiallisessa Aikakauskirjassa 3/2016, ja julkaistaan nyt uudelleen HAikin luvalla)

Turun linnan Nunnakappelissa on viileää. Kivilattia on kaiketi yhtä kylmä kuin keskiajalla. Parikymmentä kahdeksasluokkalaista on uudessa tilanteessa: seistään ringissä, ja nainen laulattaa pitkää a:ta. Se soi ja kaikuu kivisistä seinistä hienosti. Se jopa tuntuu kehossa värinänä.

A:sta päästään latinankielisiin lauluihin: Corpus quod diu latuit… Nekin saadaan kumma kyllä lauletuiksi niin, että se kuulostaa ihan oikealta. Seinät soivat, ääni menee kehojen läpi, luihin asti. Mitä tästä nyt pitäisi teini-ikäisen ajatella: onko tämmöinen puuha hienoa ja erikoista vai turhaa, tylsää ja sitä paitsi äärimmäisen noloa?

Vastauksesta riippumatta tilanteessa tapahtuu oppimista. Kokemuksesta ja tunteista syntyy muistijälkiä. Palautteet vaikuttavat rehellisiltä: ”Alkoi huimata. Ja oli aika jännä fiilis.” ”Ajattelin että se oli hassua ja tyhmää.” ”Ajattelin että se oli outoa mutta hienoa. Tunsin rauhaa ja huvituksen/hauskaa.”

Kuvaus on Piikkiön koulun ilmiöpäiviltä (Turun linna 9.–10.2.2016). Laulutyöpajoihin osallistui neljä kahdeksasluokkalaisten ryhmää. Oppilaat kirjoittivat käsin ruutupaperille vastaukset kysymyksiin ”Mitä ajattelin mielessäni / mitä tunsin kehossani”.

img_0380
Kuva Turun linnasta

Kun a, o ja latinankieliset laulut ovat tuntuneet jännältä, sekavalta, ei miltään, surumielisiltä ja tärisyttäviltä, siirrytään lämpimämpään tilaan kuulemaan taustoitusta. Filosofian tohtori Marika Räsänen puhuu Tuomas Akvinolaisesta, 1200-luvun filosofista ja pyhimyksestä, jonka ruumiin sijoituspaikasta tuli kuoleman jälkeen riitaa. Tuomaan muistoksi ja reliikkikiistan ratkaisun kunniaksi tehtiin liturgioita, joiden lauluja, kas kummaa, lauloimme juuri äsken Nunnakappelissa.

Nunnakappelissa a:ta laulattanut nainen on musiikin tohtori, musiikkipedagogi Hilkka-Liisa Vuori. Hän laulaa Vox Silentii -duossa ja tietää, miten seinät saadaan soimaan. Palautteita ruutupaperille keräsi Vox Silentiin toinen laulaja Johanna Korhonen. Projektin johtajana toimii Marika Räsänen. Lisäksi projektissa työskentelee latinankielisten laulujen kääntäjä ja runokielen asiantuntija Seppo Heikkinen.

Tämä joukko (jossa alkuvaiheessa oli latinistina myös Antti Lampinen) toteuttaa toista vuotta projektia Näe, kuule, tunne, koe – moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa. Koneen Säätiön rahoittamassa tieteellis-taiteellisessa hankkeessa tutkitaan Tuomaasta kertovia liturgioita ja niiden herättämiä mahdollisia aistikokemuksia. Projektissa painotetaan sitä, että musiikkia ei ainoastaan kuulla, vaan ääni myös koetaan tuntoaistilla: ääni on mekaanista värähtelyä aineessa. Keho ”tärisi hassusti”, kuten yläkoululainen kirjoitti palautteessaan. Musiikki voidaan myös maistaa, haistaa ja nähdä sanoituksen ja tilan visuaalisen kielen avulla.

Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen muistojuhla- ja translaatioliturgioiden (translaatio = pyhimyksen ruumiin ja ruumiin osien, reliikkien siirto) teksteissä kuvataan, kuinka Tuomaan arkusta on sitä avattaessa levinnyt ihastuttava tuoksu. Ajatus ihanasti tuoksuvasta ruumiista seitsemän vuotta kuoleman jälkeen saa eturivissä istuvat yläkoululaiset hörähtelemään ja tekemään asiaankuuluvia yök-eleitä. Hienoa – viesti meni perille ja tuli kaikesta päätellen ymmärretyksi!

 

Keho on samanlainen kuin vuosisatoja sitten

Miten nykyajan ihminen voi ylipäätään lähestyä kysymystä siitä, millaisia tuntemuksia ja merkityksiä keskiajan musiikki on keskiajan ihmisessä herättänyt?

Yksi mahdollinen tutkimisen väline on keho – sillähän me joka tapauksessa kaiken havainnointimme teemme. Ihmisen keho on samanlainen kuin vuosisatoja sitten. Onneksemme vuosisatojen takaisia tilojakin on linnoissa ja kirkoissa edelleen käytössä. Ihmisen äänikään ei ole muuttunut miksikään, vaikka tapamme käyttää sitä onkin ajan saatossa vaihdellut.

Kun nämä asiat tuodaan yhteen nykyajassa, tieteelliseen tietoon nojaten ja taiteelliseen työhön luottaen, lopputulos voi olla enemmän kuin osiensa summa. Näin ainakin toivomme.

Hankkeessa oli alusta alkaen mukana ajatus tieteellisen ja taiteellisen työn tuomisesta yleisön ulottuville. Pedagogiikka limittyi luontevaksi osaksi, kun halusimme työpajoihin myös nuoria osallistujia. Opettajat, joihin olimme yhteydessä, innostuivat ajatuksesta toteuttaa workshopeja kouluissa ja tapahtumapäivinä, kuten yllä kuvatussa Piikkiön koulun Turun linnassa järjestämässä ilmiötapahtumassa.

Hilkka-Liisa Vuori on pedagogina laulanut kaikenikäisten oppilaiden kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Hän ei arkaile viedä oppia kenelle tahansa, joka tohtii tulla tilanteeseen mukaan – vaikka alussa vain kuunnellen. Tähän mennessä kohtaamistamme koululaisista lähes jokainen on jossain vaiheessa laulupajaa osallistunut myös äänentuottoon ja laulamiseen – jopa lattialla vatsallaan maaten. Se, että oppitunnilla saa maata lattialla ääntelemässä ja havainnoimassa oman kehonsa värähtelyä latinankielisen laulun täyttämässä tilassa, voi olla mieleen jäävä kokemus.

Yläkoulu- ja lukioikäisten oppilaiden omiin ajatuksiin ja kehollisiin tuntemuksiin liittyvät palautteet ovat yllättäneet tutkimusryhmän oivaltavuudellaan ja siitä nousevalla positiivisuudellaan.

  • Tuntui roomalaiselta. Kuulin ääniä, matalia ja korkeita. Tunsin katon, seinän ja maan.
  • Kaikki tuntui oudolta ja hyvin hauskalta kappelissa.
  • Historiallinen kokemus.
  • Mukavaa, hiljaista ja rentouttavaa.
  • Se oli kaunista ja kun suljin silmät pystyin kuvittelemaan keskiaikaisen kuoron laulamassa. Tunsin resonointia kehossa. Se oli liikuttavaa ja myös hieman pelottavaa.

Tietysti mukana on myös hyvin kriittisiä palautteita.

  • Oli kylmää ja vitutti.
  • Kamalaa paskaa.
  • Aikuiset makasi lattialla.
  • Ei tuntunut mitään mutta ainakin sain kokeilla.
  • Se oli hupsua.

 

Tieteen, taiteen ja opetuksen yhdistäminen toimii

Tutkimushankkeen toteuttajina olemme tyytyväisiä lähestymistapamme tähän mennessä tuottamiin tuloksiin. Ensinnäkin työpajat otettiin erinomaisesti vastaan. Nuoret 7.–8.-luokkalaiset olivat valmiita kokeilemaan outoja resonanssiharjoituksia. Monen vastauksesta välittyi ilahtunut yllätys siitä, että oma keho resonoi ja värähdellessään rentoutui. Huomiot kiinnittyivät sekä kehoon että mieleen. Värähtely, lämpö, väsymyksen tunne ja matkailu mielikuvissa oli nuorten palautteissa paikoin hyvin samanlaista verbaalista kokemuksen ilmaisua kuin aikuisilla. Levon kautta tuli myös joka ryhmässä palautetta nälästä, janosta ja väsymyksestä.

Toisekseen omakohtainen ja laulupajoihin osallistuneiden kanssa jaettu kokemus keskiaikaisesta musiikista auttoi kaikkia, niin oppilaita kuin tutkijoita, ymmärtämään entistä selvemmin voiman, joka lauletulla sanalla oli tilassa ja kehossa, sekä sen, kuinka voimallinen aistikokemus liturginen laulu saattoi olla. Keskiaikaiset liturgiset laulut on luontevinta oppia kokonaisvaltaisesti. Kun osallistujat kuuntelevat kirkon kaikua ja oman kehonsa resonanssia, he oppivat laulujen sävelmiä korvakuulolta. Keho- ja kirkkotilan kuulostelu auttaa unohtamaan kriittisyyden omaa ääntä kohtaan. Tarkoituksena ei ole niin sanotusti laulaa oikein vaan olla osana soivaa tilaa. Kokemuksen syvyys ei ole riippuvainen iästä, musiikillisesta koulutuksesta tai muusta oppineisuudesta.

Kaiken kaikkiaan oppilaiden oivallukset eivät liittyneet tiukasti keskiaikaan, mikä oli mielestämme positiivista. Kun erilaisuus tulee omalle mukavuusalueelle, kaukaiselta tuntuva keskiaika voi auttaa kohtaamaan ja pohtimaan itse kunkin omia tunteita.

Monitieteinen lähestymistapa ja oppilaiden oma tekeminen laulupajoineen vaikuttaa saamamme palautteen perusteella onnistuneelta opetusmetodilta. Omakohtainen kokemus antoi kyytiä esimerkiksi keskiaikaan usein liitetylle mielikuvalle pimeydestä ja kurjuudesta. Nämä sanat eivät itse laulaessa ja tilan hienoa sointia kuunnellessa tulleet yhdenkään osallistujan mieleen.

 

Artikkelin kirjoittajat: Johanna Korhonen, Seppo Heikkinen, Marika Räsänen ja Hilkka-Liisa Vuori – kiitämme lämpimästi HAikin teemanumeron toimittajia hyvästä yhteistyöstä!

 

Kuva: ylhäällä (kansikuva) Maskun kirkosta, lattialla makaa projektin jäsen Seppo Heikkinen, molemmat valokuvat, Marika Räsänen

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: